Tietokirjallisuuden lajit ja rajat
Anne Mäntynen
Jokainen suomalainen tietää, mikä on tietokirja. Tai ainakin jokainen osannee nimetä vähintään yhden tietokirjan – jos ei tiettyä kirjaa, niin ainakin tietokirjan lajin, esimerkiksi oppikirjan, keittokirjan tai elämäkerran.
Periaatteessa tietokirja lajeineen onkin helppo määritellä. Onhan tietokirjat kirjastoissa ja kirjakaupoissakin luokiteltu ensinnäkin erilleen kaunokirjallisuudesta ja toiseksi joko aiheen tai lajin mukaan. On elämäkertoja, historiaa, matkaoppaita ja esseitä. Myös Suomen tietokirjailijoilla on oma, aikanaan Raimo Jussilan esittämään jakoon perustuva taulukko tietokirjallisuuden lajikirjosta. Tietokirjallisuudelle on myös omia palkintoja, joista tunnetuin lienee tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto.
Silti tietokirjallisuuden lajeista ja siitä, mikä on tietokirjallisuutta ja mikä ei – ja millä perusteella, käydään aika ajoin keskustelua. Onko omakohtaisesti maailmanmenoa pohdiskeleva essee tieto- vai kaunokirjallisuutta? Entä muistelmat? Kuuluuko muistitietoon perustuva teos tietokirjallisuuteen?
Esimerkiksi kuluvan vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista käyty keskustelu osoitti, että käsitys siitä, mikä on “oikeaa” tietokirjallisuutta ja mikä ei, vaihtelee paljonkin. Seurasin ehdokkaiden julkistamisen jälkeistä keskustelua muun muassa Ylen verkkosivuilla. Osa keskustelijoista ei pitänyt henkilöön perustuvia teoksia lainkaan tietokirjallisuutena. Esimerkiksi Heini Junkkaalan kirjoittaman Pirkko Saision elämäkerran Sopimaton vihjattiin olevan osin sepitettä, koska teoksen kirjoittaja oli itse haastattelussa todennut, että oli vaikea erottaa, mikä Saision jutuista oli totta ja mikä ei (HS 15.10.2023). Osalle ainoa “oikea” tietokirja oli selvimmin akateemiseen tutkimukseen perustuva Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin teos Sensuroitu, joka myös äänestettiin lukijoiden suosikiksi.
Tietokirjailijoiden näkökulmasta pohdinta siitä, mikä on tietokirjallisuutta ja mikä ei, on tärkeää muun muassa palkintojen ja apurahojen myöntämisen kannalta. Tekijöillekään ei siis ole yhdentekevää, miten ymmärrämme ja määrittelemme tietokirjallisuuden lajit.
Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että rajoja ei kannata piirtää turhan jyrkästi. Kirjallisuuden lajit muuttuvat ja joustavat – ja ottavat rakenteellisia ja tyylillisiä vaikutteita toisiltaan. Kauno- ja tietokirjallisuuden raja on jo historiallisestikin veteen piirretty viiva. Lajit elävät ajassa ja paikassa: 2020-luvun Suomi tarvitsee toisenlaista tietokirjallisuutta kuin 1800- tai 1950-luvun Suomi tarvitsi. Vain uudistumalla ja muuttumalla kirjallisuuden – myös tietokirjallisuuden – lajit pysyvät voimissaan ja voivat vastata yhteiskunnan ja lukijoiden tarpeisiin. Tietoa voi esittää monin tavoin, mutta tietokirjallisuuden suhde todellisuuteen ja tietoon on ydinkysymys – sepitettä tietokirja ei voi olla.
Anne Mäntynen on tietokirjallisuuden professori ja Suomen tietokirjailijat ry:n varapuheenjohtaja. Anne Mäntynen on toimittanut yhdessä Ida Henritiuksen ja Olli Löytyn kanssa Suomen tietokirjailijoiden 40-vuotisjuhlajulkaisun Tietokirjallisuuden lajit ja rajat. Tietokirjallisuuden lajit ja rajat on tutkimukseen perustuva teos, jonka on julkaissut Gaudeamus.
Kuva: Veikko Somerpuro / Helsingin yliopisto