Välikohtaus Piritorilla – tiedon ja tietokirjallisuuden tarinallisuudesta

Kotimatkalla havaitsen melodramaattisen tilanteen Sörnäisten Vaasanpuistikossa, jota me paikalliset kutsumme Piritoriksi tai peräti Ikuisen vapun aukioksi. Panttilainaamon edessä kaksi isokokoista poliisimiestä yrittää saada rautoihin erittäin päihtynyttä ja varsin kiukkuista, yhteiskunnan laitapuolella taivaltavaa naista. Tämä panee kunnolla hanttiin ja huutaa ällistyttävän kovalla, palaneen kuuloisella äänellä olkansa yli: ”Todistajat! Silminnäkijät! Videoikaa!”

Helsinginkatua pitkin kävellessäni mietin kuumeisesti, miten kertoa tapahtunut eteenpäin: miten kuvailla tapahtumat koherentisti, mutta tehden samalla oikeutta episodille. Aloitanko Piritorin pitkästä alennustilasta korjaustöiden kourissa, huumeiden katukaupan avoimesta rehottamisesta työmaa-aitojen katveessa ja asukkaiden sinnikkäästä optimismista, että kaunis aukio yhtä kaikki saa nyt pestä kasvonsa? Vai pohjustanko, että kaikkea Piritorilla tapahtuvaa taustoittaa entisen kauppahallin Helsinginkadun puoleisessa siivessä toimiva kanikonttori, jonka näyteikkunat huokuvat markkinataloudessa elävien ihmisten kriisien hiljaista draamaa?

Vai olisiko sittenkin tehokkaampaa startata siteeraamalla action-leffamaista huudahdusta ja luoda cliffhanger-tyyppisiä odotuksia tarinalle vai kannattaisiko repliikki säästää ihan loppuun?

Joka tapauksessa olisi tarpeen luoda konteksti, jotta tarinan clou ei olisikaan poliisiväkivallassa, jota poliisien haalarikamerat omalta osaltaan hillitsevät; ne videoivat vaikka ohikulkijat eivät kuvaisi. Piritorilla on viime vuosina ollut niin levotonta, että naisen on pitänyt tehdä jotakin todella drastista joutuakseen pidätetyksi. Mikään Piritorin tavanomainen rähinä, nujakointi tai huumekauppa ei saa poliiseja nousemaan autosta tai edes karauttamaan paikan päälle. Nainen lienee ollut etsintäkuulutettu jostakin varsin ikävästä.

Tositarinoiden, tuoreiden havaintojen tai vaikkapa historiantutkimuksen löytöjen pukeminen sanoiksi ja asiaproosaksi ei ole mitenkään suoraviivaista, saneltua toimintaa tai todellisuuden simppeliä toistamista. Tositarinen laatiminen vaatii valtavasti dramaturgisia ratkaisuja, editointia, kokemusta.

Entä mihin kohtaan ujuttaisin tärkeän, muistitietoon pohjautuvan huomautuksen intertekstuaalisuudesta? Kun sotienvälisenä aikana Helsingin Kalliossa Etsivä keskuspoliisi pidätti kommunisteja, nämä saattoivat poliisiautoon työnnettäessä huutaa nimeään kovalla äänellä kadulla töllisteleville ja ohi kulkevilla ihmisille. Siten he yrittivät varmistaa, että tieto heidän pidättämisestään leviäisi. Jos joutui kuulusteluissa tai sellissä pahoinpidellyksi, oli ainakin se lohtu, että toverit tiesivät, mihin yksi yhteisön jäsen oli joutunut.

Tositarinoiden, tuoreiden havaintojen tai vaikkapa historiantutkimuksen löytöjen pukeminen sanoiksi ja asiaproosaksi ei ole mitenkään suoraviivaista, saneltua toimintaa tai todellisuuden simppeliä toistamista. Tositarinen laatiminen vaatii valtavasti dramaturgisia ratkaisuja, editointia, kokemusta.

Avaan oven, lasken olkalaukun eteisen lattialle ja aloitan: ”Arvaa, mitä just tapahtui?”

Anna Kortelainen on helsinkiläinen tieto- ja kaunokirjailija, taidehistorioitsija ja FT.

Kortelainen puhuu tietokirjallisuuden narratiivisuudesta Tietokirjapäivässä Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikolla. Kortelaisen esitelmä ”Perustuu tositarinaan” – tietokirjan dramaturgiaa ja koreografiaa on perjantaina 12.7. klo 14 Kustavissa Tuulentuvalla.